Pipi massussa!

Kollikissat, jos kiinnostuitte eilisestä tekstistäni ja haluasitte tavata minut voimme olla vain kavereita! Olen yrittänyt tottua tähän kummalliseen ajatukseen, etten voisi tehdä pentuja. Onko sellaisia kissoja nyt edes olemassa, jotka eivät tee pentuja? Taidan olla ensimmäinen! Kissat on luotu elämään pitkän ajan, nyt sukuni loppuu tähän. En salli tätä! muutenkin ulkonakin paleltaa joka hetki, kun massusta puuttu mahakarvat. En mene enää ikinä sen eläinrääkkääjän luo, nuo orjat kutsuvat kai niitä eläinlääkäreiksi. Ne tekivät sen, ne!

Se oli kauhea aamu, kauhea päivä!

Ai että mikä!? Kehtaat kysyäkkin!

Leikkauspäivä!

Sinä kauheana päivänä minut leikattiin. Iso-emännän tyttö, siis pikku-emäntä saatteli minut autoon asti. Jouduin olemaan siinä häkissä, iso-emäntä tuolta huutelee että se on joku kuljetusboxi. Se on vielä kuulemma todella kätevä, oisi voinut tapahtua vahinko jos sitä boxia ei oisi ollut. En minä nyt pissaisi housuun! Ai... sellainen vahinko, että hyppäisin kuskin päälle ja tulisi kolari. Huoo, tomppelit! Miksi ihmeessä sellaista tekisin, korkeintaan juoksisin penkin alle piiloon etten joutuisi sen rääkkääjän luo. Mutta boxiin jouduin!

Muutaman hätähuudon huusin etupenkille, muttei tämä ihminen sitä edes kuullut. Puhui omiaan! Radiokin pauhasi kovalla, lopulta silti nukahdin hädänhuutoihini. Minut vietiin lääkäri asemalle, ja jätettiin sinne. Jäin yksin kauheaan häkkiin odottelemaan perhoset vatsassa, milloin joku pistäisi minuun super-pitkän piikin!

...lääkäri tuli, pisti ja sitten en enää muista. Seuraavaksi heräsin häkistä ja monet kasvot olivat edessäni. Iso-emäntä tuli hakemaan minut loppujen lopuksi. Kotona ei ollut ketään, mutta parin minuutin kuluessa pikku-emäntä tuli kotiin ja kaveritkin matkassa. Onneksi se vain oli pikku-emännän yks kamu. Isäntäkin lopuksi pääsi tulemaan.. aah, mietin vanhoja aikoja. Nämä tomppelit saavat kiittää onneaan, ettei minulle jäänyt mitään traumoja!

Nyt massusani ei ole mahakarvoja, kiltisti yritän odotella niitä. Viikon olen jo odotellut, muttei mitään ole tapahtunut. Kärsivällisyys alkaa jo loppua. Mutta odotan silti, kärsivällisesti, sillä alkaa olla jo niitä ikävä. Joskus pesen haavan ettei se vain tulehdu tai hygieeni syistä, tarkka kissa kun olen!

Lopuksi kuva vielä karvattomasta massustani!

...mut kyllä se menee touhutessa

Ja mielipiteeni asiasta, siis siitä ettei minulla ole karvoja. Palvelijakunta yrittää vain lohdutella epätoivoisesti, et kyl ne karvat kasvaa. Ei auta!

P.S. Tiedättekö miten saisin blogini googleen? Jos kirjoitan siis googleen että Mantan blogi, miten se löytyisi. Ainakaan vielä sitä ei löydy, mutta jotkut sanovat että pitää vain odottaa. Onneksi blogini kuitenkin jostain löytyy...